Kesä senkun jatkaa lähestymistään rauhallisessa ja kauniissa Kapfenbergissämme, mitä nyt muutamat lumi/räntäsateet ovat hieman tunnelmaa latistaneet ja pakottaneet meidät laittamaan paidat päällemme auringonoton lomassa. Suurin osa kursseistamme on jo alkanut, ja nykyään arkeen kuuluu säännöllinen koulussa käyminen yleisen chillailun ja matkustelemisen sijasta. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, jotkut kurssit eivät välttämättä ole olleet täysin omiaan meille, mutta onhan niitä kunnollisia kurssejakin löytynyt. Lisäksi minä ja Janne päätimme lähteä hiomaan taitojamme saksankielen kurssille, Janne pro-ryhmään, itse täysin alkeisiin. Alunperin ryhmät olivat about fifty-sixty, mutta loppujen lopuksi meitä on alottelijoiden ryhmässä 5 henkilöä, koska suuri osa porukasta osasi jo entuudestaan kohtuullisesti saksaa, ja kaikilla meillä saksan taso taitaa olla kirosanojen huutamisessa. Pro-ryhmässä kuulemma kaikki hoidetaan saksaksi, ja tahti on muutenkin huomattavasti kovempi kuin meillä.
Keväistä maisemaa, lunta ei juurikaan enää ole jäljellä ja tälläkin hetkellä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.
Ja tähän väliin sopiikin taas pieni avautuminen. Sitä olisi kaiken järjen mukaan luullut että kun tulee saksaa puhuvaan maahan missä kaikki kaikki toimii sekuntikellon tarkkuudella, myös opiskelijat olisivat kohtuu fiksua ja filmaattista porukkaa. No, kyllähän täältäkin löytyy niitä kaiken tietäviä pätijöitä. Annetaan kärjistetty (vain ihan pikkuriikkisen värikynää saanut) esimerkki. Tunnilla opettaja puhuu SAP:ista, tästä maailmaa mullistaneesta ohjelmasta, ja kertoo mitä kaikkea siihen voi kuulua. "Tämä osa tässä on eräänlainen tietopankki..." Tämän jälkeen takarivistä kuuluvaan ääneen eräs lähes pikkutakkiin pukeutunut herra avaa suunsa keskeyttäen opettajan: "Sinne siis voidaan, siis ihan oikeesti voidaan laittaa jotain TIETOA!" Tämän jälkeen opettaja innoissaan silmät kiiluen ylistää kaikille, että sinne TIETOPANKKIIN voidaan tosissaan laittaa TIETOA! Lisäksi puolet luokan oppilaista nousee seisomaan antamaan ylväästi golf-taputuksia samalla kun toinen puolisko hurraa ja heittää tämän kaiken tietävän pikkutakkiherran päälle serpentiiniä ja paperisilppua.
Ja tästä päästäänkin aasinsillan kautta toiseen erittäin mielenkiintoiseen asiaan mikä on ihan normaalia täällä. Täällä päin maailmaa ei ole tapana taputtaa, vaan jos luennoitsija pitää hyvän tunnin tms. kaikki alkavat koputtamaan pöytää. Osa meistä vaihtareista on koittanut pitää kiinni taputuksista, mutta lähes väistämättä ne hukkuvat kolkon kolinan alle.
Koulun lisäksi matkan varrella on ollut myös muutamat pirskeet. Keskiviikkona asuntolassamme oli "International Partyt", eli paikallisen koulun opiskelijoita, ja saattoi mukana ehkä olla muutama tyyppi Grazistakin. Porukkaa ei ollut mitenkään hirveästi, puhutaan varmasti noin 50 henkilöstä, mutta siitä huolimatta asuntolamme "partyraum", eli alakerran kellarihuone, täyttyi mukavasti. Illan DJ oli myös halunnut kaikilta eri mailta biisejä soitettavaksi, ja keräsimmekin varmasti tanssijalkaa vipattavia suomidiskon helmiä 90-luvulta, sisältäen Aikokonetta, Movetronia ja Kaija Koota. Tutustuimme moniin uusiin henkilöihin, ja vahtariporukkamme kesken esittelimmekin eri kulttuureita toisillemme. Me tarjosimme salmaria ja sisu horna -karkkeja, meksikolaiset tarjosivat meksikolaista aitoa tequilaa ja espanjasta saatiin jotain kinkkumaistiaisia. Ilta oli tosi viihdyttävä, ja jossain vaiheessa tunnelman noustessa ja suomihittien soidessa myös myös paitamme kohosivat kohti kattoa. Kuten eräs paikallinen sanoikin, meidän neljän hengen suomalaisporukan ansiosta myös pirskeiden tunnelmaa saatiin kohotettua, ja tietenkin asiaan kuului myös näyttää miten letkajenkka kiertää lattiaa.
CUEEEEEEVAS!
Grrrrrrr... Välillä ei vaan voi vastustaa demonin vetovoimaa!
Seuraavana aamuna lähdimme Juhon kanssa heti aamuvarhain koululle aikaisemmin mainostettua pyöriäisen ääniä matkivan opettajan englannin tunnille. Eipähän ollut sekään turha reissu, opettaja jopa kehui allekirjoittaneen räjähtänyttä ja pystyssä olevaa tukkaa söpöksi. Tuntien jälkeen vuorossa oli päikkärit ja sen jälkeen valmistautuminen Graziin lähtöön, jossa päätavoitteena oli saada entisestä kämpästä Elisabethstrasselta jokaiselle Vorteils karte, eli paikallinen alennuskortti juna yms matkustamista varten, sekä "lisätavoitteena" mennä Erasmus Welcome Partyihin, jotka olivat viralliset vaihtareiden tervetulias pirskeet. Meillähän oli väliaikaiset alennuskortit ja ennen lähtöämme Kapfenbergiin sovimme että kortit lähetetään meille uuteen osoitteeseen, mutta yllätys yllätys, eipä niitä koskaan kuulunut. Saavuttuamme paikanpäälle alakerran sihteerikkö ei tietenkään ollut kuullut asiasta yhtään mitään, mutta Jannen kortti oli pöydällä odottamassa noutajaansa. Ilmeisesti Jannen asuntoon oli muuttanut uusi asukas, tyhjentänyt postilokeron ja näin edes yksi meistä sai korttinsa. Minun ja Juhon korttia ei näkynyt eikä kuulunut, ja tietysti sihteeriköllä ei ollut avaimia avata postilokeroita. Tämä tarkoitti seuraavana aamuna uutta reissua paikan päälle, kun itse pääjehu, ystävämme Herr Holokaust (selitys ystävämme nimelle seuraa hetken päästä) oli paikalla avaimien kanssa.
Tästä matkamme jatkui illan pimetessä vaihtarikavereidemme luo istuskelemaan iltaa ennen lähtöä itse Welcome Partyihin. Mutta tässä vaiheessa matkaamme tulikin pienoinen yllätys. Grazissa ratikalla matkustettaessa tapana on ostaa lippu joko kuljettajalta tai jostain kioskista ja ratikkaan mennessä leimata se että siinä näkyy kuinka kauan lipussa on matkustusaikaa. Tällä kertaa päätimme säästää 1,9e ja heti tullessamme Graziin ostimme liput, mutta emme leimanneet niitä kertaakaan. Janne oli varma masterplanin onnistumisesta, itsellä moraali pisti hieman vastaan, ja Juho oli täysin varma että nyt narahtaa ja lähes anoi että leimaisimme liput. Mutta tällä kertaa piru olkapäällämme (luultavasti oli hypännyt matkaamme edellisillan asuntolapirskeistä) oli vahvempi ja ensimmäistä kertaa koskaan uhmasimme itävaltalaista lain kouraa ja auktoriteettia. Matkaa oli muutama pysäkki, ja istuimme paikallemme. Toiseksi viimeisellä pysäkillä ennen päämääräämme Juho kertoi unissaan nähneensä että tältä pysäkiltä hyppää vihainen tarkastaja varmasti kyytiin. Ratikan nytkähtäessä liikkeelle kohti viimeistä pysäkkiä takaamme kuului naisen ääni ja näimme tarkastajan lätkän vilahtavan (täällä tarkastajat ovat siviilivaatteissa ja näyttävät virkamerkkiään, ikään kuin poliisit konsanaan). Tunsimme kuinka aika hidastui, sykkeemme kohosi ja nainen käveli meitä kohti hidastetuin askelin kysellen samalla ihmisiltä lippuja. Itse pelosta kankeana jäin paikalleni istumaan, ja Janne ja Juho päättivät koittaa onneaan päästä pois ratikasta seuraavalla pysäkillä ennen kuin tarkastaja ehtisi heidän peräänsä (liputta/leimaamatta matkustamisesta saa 60e sakon). Täti oli vieressäni kysymässä viereiseltä matkustaja lippua, ja olin ihan varma että nyt napsahti, mutta juuri kohdallani hän huomasikin Jannen ja Juhon pyrkivän pakoon ja lähti heidän peräänsä ja itse jäin monttu auki ihmettelemään tilannetta. Tämä naishaukka nappasi kaksikon kynsiinsä, jolloin itse huomasin tilaisuuteni koittaneen ja lähdin hiippailemaan kohti takaovea tiikerimäisen sulavasti. Selvästikin eräs vanhempi nainen oli huomannut tilanteeni ja hymyilikin leveästi minulle kun satuin katsahtamaan häntä kohti. Pääsin pois takaovesta ja lähdin syyttömän näköisesti kävelemään katua pitkin ja samalla näin kun tarkastaja tivasi Jannelta ja Juholta rahaa. Kävelin tyynesti tilanteen ohi, ja katsoin ohi mentyäni taakseni ja selin kääntyneen tarkastajan olan yli näin Juhon ilmeen hänen huomatessaan minut. Katseessa oli mukana epätoivoa ja vihaa, mutta samalla tyyntä rauhallisuutta ja varmuus että kyllä asia hoituu tyhmää turistia esittäen. Varmasti vartin kestäneen odottelun jälkeen pojat tulivatkin hymyissä suin katua pitkin adrenaliinin voimalla hyvillä mielin ja uhoa täynnä. Jompi kumpi voi seuraavassa tekstissä kuvailla tilannetta ja fiiliksiä tarkastajan kanssa, itse en siihen valitettavasti pysty.
Tuttujemme porvarikämpässä nautimmekin viiniä sekä pikkupurtavaa, ja puhuimme viimeaikojen polttavista poliittisista puheenaiheista. Onneksi jossain vaiheessa tunnelma hieman rentoutui ja jutunaiheetkin muuttuivat hieman ihmisystävällisemminki. Tälläkin kertaa tutustuimme uusiin ihmisiin, ja suomalaista kulttuuria jaettiin taas ympäri maailmaa. Lopulta lähdimme kävelemään kohti pelipaikkaa, Postgarage nimistä "tilaa" kohti. Tämä paikka ei ollut klubi eikä pubi, vaan jotain siitä välistä laajoine tanssilattioineen, mutta samalla pitäen kiinni "garage" nimestään muistuttaen isoa hallia. Aluksi porukkaa oli ehkä jopa liikaakin, ja liikkuminen oli kovin vaivalloista. Tapasimme erään unkarilaisen tytön, joka kuuli meidän puhuvan suomea ja tuli juttelemaan kanssamme. Aluksi luulimme häntä suomalaiseksi, mutta monttumme lävähtivät auki kuullessamme että hän olikin vain ollut Suomessa 11 kuukautta vaihdossa ja oppinut kieltä. Ja siis tämä puhe kuulosti ihan täysin suomelta, triplasti enemmän kuin vähän aikaa sitten tapaamamme suomen-ruotsalaisen puhe. Meininki oli hyvä, vaikka emme hirveästi tuttuja naamoja nähneetkään, mutta taas kerran oma suomalainen, tällä kertaa viiden hengen ryhmämme, piti meiningistä huolta. Ja taas kerran Das Geth Abin lävähtäessä soimaan tapahtui perinteiset, aivan kuten Saalbachissa ja asuntolammekin pirskeissä.
Porukkaa oli Postgaragella kuin pipoa, ja tavalliseen tapaan ilmanlaatu oli mitä parhain.
Yöpaikan saimme samasta paikasta jossa aloittelimmekin iltaa. Solukämpän keittiö toimi majapaikkanamme, Juho sai makuupussipaikan keittiön pehmustetulta penkiltä, ja minä Jannen kanssa jaoimme patjan, peiton ja tyynyn keskenämme sulassa sovussa.
Aamulla heräsimme kohtuu aikaisin, sillä matkamme vei takaisin Elisabethstrasselle hakemaan puuttuvia kortteja. Olimme valmistelleet sotasuunnitelmat ja tehneet pettämättömät masterplanit Herr Holokaustin kohtaamista varten. Nimi tosiaan tulee siitä, että kyseinen herra on aina kovin vihainen, hyvin vähän englantia puhuva, ja niin ilkeän ja vanhan näköinen että olemme päätelleet hänen osallistuneen jo aikoinaan toisen maailmansodan aikana viattomien juutalaisten kiusaamiseen. Marssimme toimistoon määrätietoisin askelin, ja Juho sai kunnian olla ensimmäinen yrittäjä. Mutta tiskin toisella puolella ollut hyytävä katse taisikin olla liikaa, ja riensimme taistelutoverimme avuksi. Olimme hyvin yllättyneitä, että kauniin kysymyksen jälkeen herra tuli välittömästi avaamaan meille postilokerot, ja saimme kirjeet suoraan käteemme. Näin helposti emme olleet koskaan ennen hoitaneet hommia kyseisen henkilön työvuoron aikana.Tämän jälkeen matkamme jatkui juna-asemalle ja sieltä väsyneenä kohti Kapfenbergiä.
Ja pitäähän myös mainostaa Lidlien toimintaa täällä päin. Valikoimiin kuuluu halpojen ruokien yms lisäksi myös muita toimintoja, kuten erilaisten matkojen myyntiä. Pistettiin tilaukseen 8 päivän reissu Turkin Alanyaan, 7 yötä 4 tähden hotellissa, ALL INCLUSIVE! Ruuat, juomat yms. kuuluu hintaan, ja hintaahan ei koko hoidolle kertynyt kuin 349e per henkilö.
Niin ja viiminen asia mikä meiltä on aina jäänyt mainitsematta. Ei kannata ihmetellä jos takasin Suomeen tulee kolme adonista (siis vielä enemmän adonista kuin lähtiessä), sillä sille ei voi täällä vain mitään, siitä voidaan syyttää paikallista maitoa ja hirveetä salilla käymistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti