Lomaa, arkea, Wasabia sekä lisää lomaa

Kroatiasta kotiuduttuamme edessä ei onneksi ollut rankkaa kouluviikkoa vaan toinen viikko lomaa, tästä kiitos paikallisten suuresta uskonnollisuudesta ja rakkaudesta pääsiäiseen. Me päätimme nauttia lomastamme palautuen reissusta ja nauttien saamiamme suuria herkkuja Suomesta. Näistä päällimmäisenä makuhermojamme kutkutteli jo legendaarisen statuksen saaneet Tuulan sämpylät. Hehkutus ei ollut turhaa, ja päälle kuin saimme vielä Oivariiniä ja kotimaista kinkkua, sykki sinivalkoiset sydämemme Finlandiaa kuorossa.

Mutta pian saimme tarpeeks lekottelusta ja ikävä matkatoveriamme kohtaan kasvoi välimatkan kasvaessa välille Kapfenberg - Graz joten jotain asialle piti tehdä. Päätimme siis siirtyä viikonlopuksi Grazin vilinään. Matkaan liittyi myös Minna ja seurueemme päätti viettää perjantaipäivän shoppailemalla. Kohteena kuulemma hirvittävän kokoinen kauppakeskus Grazin ulkopuolella, matkaa kertyi hieman, sillä perille tarvittiin 2 raitsikkaa sekä bussi. Mutta perille päästyämme saimme kyllä todeta että Mylly jäisi kakkoseksi ja patikointia tiedossa. Suunnitelmat olivat reissulle kovat, tavoitteena saada äijäkolmikolle uudet kengät. Shoppailun porukalla koimmme heti huonoksi ideaksi, joten sukupuolellinen jako heti kärkeen. Tavoitteissa onnistuttiin, kaikki kolme sai omansa näköiset kengät ja lisäksi fitnessryhmämme sai oleellisen lisän varustukseensa, sillä mukaan tarttui myös nostalgiaa hekuva jousivaaka, joten painonhallinta on jälleen kurissa.Lisäksi seurueemme Mr.Olympic Toni löysin itselleen kunnon wifebeaterin ja siihen sopivan pimpdaddy hatun joten varustus iltaa varten enemmän kuin kunnossa. Illemma tiedossa hieman viiniä sekä yhteisruokailua. Seurueemme ihanat neitimme jälleen osoittivat kodinhengetär ja loihtivat meille upean aterian. Tästä suuri kiitos! Myohemmin jatkoimme läheiselle klubille jossa lähes rutiiniksi muodostunutta toimintaa, huomattavan paljon tanssimista ilman paitaa paikallisten ihmetellessä menoa ja kysymyksiä tuntemattomilta "oletteko te Suomesta"..Tällä kertaa pettymykseksi emme saaneet edes pyytämällä tunnuskappalettamme Das Geth abbia ja muutenkin paikallinen järjestyksen into rajoitti toimintaamme, mutta anyways, hauskaa oli jälleen kerran aamun pikkutunneille saakka.Aamulla edellisen illan vielä painaessa päälle pientä lisätykystä aiheutti hieman myöhästynyt lähtö sekä hyvinkin pian lähtevä junamme. Ravatessamme kohti rautatieasemaa saimme myös muistutuksena paikalliselta, ei niin fiksun oloiselta kaverilta, klassisen elokuvan kohtauksen huudon "Run forest run" kaikuessa korviimme.Mutta vastoin kaikkia todennäköisyyksiä junaan kerettiin ja pääsimme palautumaan raikkaaseen Kapfenbergiin.

Tästä seurasi sitten paluu ikävään arkeen ja kouluun. Ensimmäinen päivämme tosin jäi hyvin tyngäksi huomatessamme paikan päällä, että uuden kurssin olevan peruttu sairauden takia, joten takaisin kotiin ja miettimään miten vapaapäivänviettäisi.Muutenkin viikko meni mukavasti kevyellä vaihteella ja katseen kohdistettu jo tulevaan lomaan Alanyassa.

Seuraavaksi saimme kutsun koululle kuuntelemaan bändiä nimeltä "Wasabi". Mitään ei oltu bändistä kuultu muuta kuin että yksi koulumme opettajista, tosin Grazista, on bändissä. Usko nautinnolliseen musiikki-iltaan karisi viimeistään kuunnellessa bändin esityksiä Youtubesta, sanotaan vaikka että ei hirveesti vakuuttanut. Siitä huolimatta oluet kourassa suuntasimme kohti koulua keikkaa vahtaamaan. Paikalla huomasimme yllätykseksi, että vaihtaritovereita oli saapunut myös grazista. Yleisössä opiskelijoiden lisäksi myös opettajia ja muita sompailijoita. No mukava ilta vietettiin kaikenlaista covermusaa kuunnellessa ja iltaa piristi tutut baarinpitäkät asuntolasta joka takasi drinkkien saamisen 1€. Musiikallisen puolen loputtua suunta takaisin asuntolaan ja kohti partyroomia pippaloita varten. Seuraamme liittyi myös toveri Vellu Grazista joka illan huumaamana päätti jättää ilmaisen bussikuljetuksen väliin nauttiakseen Kapfenbergin piristävästä maalaisilmapiiristä. Ilta jatkui koko lailla perinteeseen tyyliin, paidattomat suomalaiset hyppii ja pomppii innoissaan ja olipa repertuaariin opittu uusikin temppu. Piristääksemme pippaloita edelleen päätimme pistää pystyyn ihmispyramidin, tästä myös kiitos kolumbian vahvistukselle joka auttoi suomalaisten loppuessa kesken. Hieman kivuliaasta prosessista huolimatta Kapfenbergin kaunein ihmispyramidi saatiin pystyyn ja hetki paisteteltiin kännykkäkameroiden loisteessa, tosin kuvat erittäin tärähtäneitä tässä vaiheessa, liekö johtunut näyn kauneudesta tai mahdollisesti valaistutksesta..? Illan kääntyessä aamua kohti saimme paikallisten avulla myös ylimääräisen patjan Vellulle mutta asuntoomme päästessä mielessä ei suinkaan ollut nukkuminen, vaan kaapista otettiin esille Säkyläisten lahja Itävaltaan, eli pullo aitoa Jaloviinaa, 1 tähden luonnollisesti. Tarpeeksi kun maailmaa oli parannettu ja Jaloviinaa nautittu, alkoi aurinko jälleen nousemaan ja ryhmämme sammumaaan eli ilta päättyi kauniin ja aurinkoisen päivän siintäessä vuorien takaa.

Tämän jälkeen aikaa on vietetty vaihtelevasti salilla, koulussa, auringossa ja urheilemalla. Koulua ei ole hirveesti tarvinnut stressata, sitä kun on kertynyt muutama kurssi kerrallaan. Tosin olimme onnistuneet jättämään sopivasti viimeiselle viikolle parin raportin kirjoittamisen, joten saimme jälleen hieman muistutusta koulutyön karvaudesta. Mutta koulutyöt unohtuvat nopeasti, sillä sää on suosinut jälleen kerran ja aikaa viettety pihalla auringossa kylmän oluen viilentäessä ylikuumenevia kansalaisia.  Oma Wilson Kirwamme Janne on omaksumassa roolinsa hyvinkin vankasti, sillä tänään sankarimme pääsi välitavoitteeseensa ja juoksi ½ maratonin ja hieman päälle. Reissun raakuus näkyi myös päällepäin, sillä pölyn, mudan ja ties minkä ansiosta oli vaalea skandinaavinen iho muuntautunut enemmän Tunisialaiseen ruskeaan. Mutta reissulta kotiin tuli märkä, ruskea, uupunut mutta ennen kaikkea onnellinen maratoorin alku uhkuen uhoa mahdollisuudesta liittyä eeppisen Kreikkalaissoturin seuraan ja suorittamaan tämän legendaarisen juoksun. Lisäksi Tonin satasen tissit ovat jälleen maineensa veroiset +, eli urhomme sai penkistä jo 103kg. Tähän kun yhdistää presentaatiota varten katsotut Arnold Schwarzeneggerin punttivideot, on Toninkin tulevaisuuden suunnitelmat selvät...

Selvästikään Eyjafjallajökullin tuhkasta ei ole vastusta puhtaalle ja raikkaalle Itävallan vuoristoilmalle, In your face volcanic ash, tämä trio ottaa ansaittua lomaa Itävallan stressittömästä arjesta ja poistuu Turkin kuvankauniille rivieralle nauttimaan auringosta, lämmöstä, beachistä, Rakista sekä kaikista muista etelän pienistä iloista.

Ferrareita, autostradoja, hotellien metsästystä ja lumeen kiinnijäämistä...

Venetsian kauniin auringon paisteen jäätyä taaksemme suuntasimme sorsan nokan, alkuperäisistä suunnitelmista poiketen, kohti Modenaa. Minulle putkahti päähän kuninkaallinen masterplan mennä kurkkaamaan miltä italialaisten superautojen synnyinseutu näyttää, näin kun Italiassa kerrankin ollaan. Kyseisen kylän kulmilta sikiää niin Ferrari kuin Lamborginikin. Auringon painuessa horisonttiin ryhmämme fiilis oli kohdillaan, varsinkin takapenkillä, jossa kaunis auringon lasku, Italia ja musiikki sai fiiliksen kattoon. Pysähdyimme Bolognan lähellä ostamaan karttaa, sillä navigaattorin autolatausjohto oli jäänyt Suomeen ja virta oli loppunut vehkeestä. Modenaan päästiin hienosti pikkuteitä pitkin, jotka ovat siis tietulli vapaita. Juho Grönholm ja Janne Rautiainen toimivat saumattomasti yhteen. Päätettiin porukassa hakea hotellia kaupungin laitamilta, josta toivon mukaan löytyisi halpa paikka. Hakuammunnassa meni about tunti, jonka jälkeen löytyi 25€ yösija ja kaikki olivat onnessaan vielä kuullessaan, että huoneista löytyy kylpyamme. Sorsan pilttuu oli italialaiseen tapaan hyvin pieni ja peili sai hieman uutta väriä pylväästä. Vuokraamon suunnalta ei ole vielä tullut korvausvaatimuksia – saas nähdä…

Aamuherätyksen kanssa oli hieman erimielisyyksiä, sillä minä olisin lähtenyt kirmaamaan keskustaan jo lähes 7 aikaan, mutta melkoisen vastarinnan vaikutuksesta lähdettiin liikkeelle 10 aikoihin. Italialaisen aamiaisen jälkeen, johon kuului cappuccino, kovaa leipää ja kroisantti, lähdimme sompailemaan edellisenä iltana nähtyihin Ferrarin ja Ducatin liikkeisiin. Ferrarin putiikki oli kiinni, mutta italialaisia mahtipyöriä päästiin hiplailemaan. Irene oli Ducatin omistajana pakotettu ostamaan hieno vyö. Toni vankkana Suzuki-miehenä vähät välitti italialaisista, tunteella tehdyistä, huippupyöristä. Käppäilimme Modenan keskustaa ympäri hienossa auringon paisteessa t-paidoilla ja eräs paikallinen nainen tuli selittämään italiaksi, että miten voitte olla noin vähissä vaatteissa tähän aikaan vuodesta - tai ainakin näin tulkitsimme vähäisellä italian taidoillamme. Pienen turistikeirroksen jälkeen suuntasimme pyhimpään eli Maranelloon. Kiven heiton päässä Modenasta oleva pikkukylä henki italialaista eksotiikkaa ja ensin suuntasimme itse tehtaan pääporteille, kyseessä kylläkin työntekijöiden puoli. Pienen etsiskelyn jälkeen virallinen yleisön pääportti löytyi ja siinä ulkopuolella pörrätessämme toivon kipinä heräsi ferkun näkemisestä. Katu tosiaan oli kultainen pongauspaikka, sillä ohi lipui niin Ferrari, Lamborgini kuin Maserati. Eräs F430 Scuderia kuski jopa pysähtyi ja pyysi meitä kuvaamaan aivan vierestä tätä ratahirmua. Koko nelikko erittäin tyytyväisinä suuntasimme alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Garda-järveä. Sää muuttui harmittavasti aurinkoisesta sateiseksi järveä lähestyttäessä. Käväisimme pikku pastalla Gardan kaupungissa, josta jatkoimme kapeaa ja syheröistä vuoristotietä ympäri järveä. Italialainen ajokulttuuri tuli hyvinkin selväksi – nämä paikalliset sankarit lähtevät ohittelemaan tunneleissa, joita seuraa tiukat kurvit. Muutaman kerran näytti erittäin pahasti pamahtavan, mutta jollain ihmeen kaupalla yhtään autoa ei tarvinnut onkia järvestä ylös. Näkymät olivat upeat, sateesta huolimatta, mutta aurinkoa tämä paikan täydellinen kokeminen olisi vaatinut.

Illan jo hämärtyessä jätimme upean järven ja suuntasimme kohti muodin mekkaa, Milanoa. Sade vain voimistui, mutta siitä huolimatta pimeällä autostradalla painettii muiden mukana 140km/h, joka on siis laillista täälläpäin. Pienen pesueemme mahat kurnivat pikku pasta annoksen jäljiltä ja kun kultaiset kaaret pamahtivat Milanossa näkökenttää, niin olihan sinne pakko mennä. Hieman italialaiseen ajotyyliin vetäisin kylmästi vastustajan kaistaa pitkin parkkiruutuun – italialainen ajotapa ainakin tarttui minuun. Hotellin metsästäminen kesti hieman pitempään kuin edellisenä iltana, mutta löysimme budjetillemme sopivan yösijan. Parkkeeraus oli jälleen se kuuluisa Amerikan temppu, sillä vaikka sorsa onkin pieni auto niin ruutu oli vähintään yhtä pieni. Siihenhän se kivasti sujahti. Illalla käväistiin hotellin baarissa kaatamassa nassuun hieman bisseä sekä yhteensä 4l viiniä, ja luonnollisesti tämä hieman siirsi aamulähtöä. Hotellin virkailijat eivät juuri englantia puhuneet, mutta kommunikointi oli saumatonta varsinkin erään nuoren italiaanoportieerin kanssa.

Aamulla kellon pärähtäessä toiveet nousivat, jos aurinko tänään pilkahtaisi. No vettähän siellä tuli tasaisen tappavaan tahtiin. Italialaisen aamupalan kautta lähdimme hitaasti, mutta varmasti kohti Milanon keskustaa. Sade ei vain hellittänyt ja ainakin Juhon tossut olivat aivan litimärät saman tien. Pyörähdimme ensin Milanon keskiaikaisella sisäänkäynnillä, jossa oli komiat muurit. Toni ja Irene tinkasivat sateenvarjotkin 2€ hintaan katukauppiaalta. Raavaina miehinä minä ja Juho tyydyimme takkiin ja huppuun. Kartan puuttuessa suuntasimme fiilispohjalta mielenkiintoiseen suuntaan, josta ei lopulta löytynyt yhtään mitään. Vetinen kartta löytyi maasta, jonka avulla suuntasimme Milanon keskusaukiolle. Katutaiteilijoita oli jälleen monta ja muutamien teokset olivat aivan upeita. Perinteisen kirkkokiertueen jälkeen mahamme kurnivat siihen tahtiin, että ruoka olisi erittäin tervetullut sekä melkoinen vilu alkoi myös olla kaikilla. Löysimme hienon ravintolan, jossa pöytään tuli saman tien kuoharia ja minun käydessä vessassa muu poppoo oli tilannut erittäin herkullisen alkuruokalautasen. Ruoka oli erittäin maukasta ja meitä viihdytti vastapäätä katua nukkuva katujen kasvatti. Hymy kuitenkin hippasen hyytyi laskun tultua, jossa karu totuus ekstra hyvyyksistä jouduimme maksamaan. Alkuruokalautanen muun muassa oli suolaiset 30€. Parkkihallissa päälle vaihtuivat kuivat vaatteet ja sorsan nokka sai jälleen uuden osoitteen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme ajaneet suoraan takaisin Itävaltaan, mutta päätimme ajaa Sveitsin kautta Liechtensteiniin, jossa yöpyisimme.

     Melkoinen sukkamehu...hankintalistalle uudet tossut!

Sveitsin kauniit vuoristomaisemat olivat henkeä salpaavat, vaikka keli oli edelleen hieman heikko. Tien noustessa ylöspäin sekä mutkien ja lumen lisääntyessä myös pieni sorsamme alkoi jälleen käyttäytyä puhdittomasti - Tonin ollessa tällä kertaa puikoissa. Päätimme hieman lepuuttaa poloista autoamme ja nauttia mahtavista maisemista. Pieni yskähtely loppui kun pääsimme hieman tasaisemmalle osuudelle; hirmuisen päättelyn lopputulos oli, että ensi kerralla kannattaa varmasti tankata hieman korkeaoktaanisempaa tavaraa tankkiin. Illan jo hämärtyessä saavuimme Liechtensteiniin, josta lähdimme kyselemään yösijaa. Tuloksena oli, että pieni ja piskuinen valtio on kohtalaisen varakas ja meidän budjettimme oli jälleen koitoksella, mutta käytiinpähän sentään täälläkin – piste siis kartalle. Seuraava yösijan paikka valittiin Innsbruckiin, Itävaltaan noin 150km päähän. Vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja kun vihdoin pääsimme Innsbruckiin alkoi melkoinen ralli hotellin metsästämiselle. Kello tikitteli jo puoltaa yötä ja vuorilta metsästys päättyi vain upeisiin kuviin Innsbruckin yöstä. Tosin näimme vilauksen myös alppikauriista. Pian tuli selväksi, että Gasthausit ja halvat hostellit menevät kiinni puolen yön aikaan ja hotelli on taasen melkoisesti kalliimpi. Kellon jo tullessa 3 päätimme, herran tähden (minun ja Juhon mielestä), luovuttaa ja ajoimme huoltoasemalle. Kaikki vaatteet vain niskaan ja pieni syherö asento takapenkillä. Peittona toimi mäkkäripyyhe ja hanskat olivat kädessä. Aamulla kömmimme kostean kylmästä sorsasta ylös 7 jälkeen ja itse olin nukkunut korkeintaan tunnin ja joka paikkaa särki. Tonin kanssa päätimmekin, että oli ehkä hirvein yö ikinä.

      ihana yö autossa...

Viimeisen kunnollisen matkustuspäivän tavoite oli mennä katsomaan Krimmlin putouksia, jotka ovat Itävallan suurimmat. Navi sanoin syheröisen tien alkaessa, että matkaa päämäärään on noin 20km. Mikäs siinä, jalat kojelaudalle ja aurinkoisista maisemista voi nauttia. Muutama kilometri myöhemmin ja varmasti 500 metriä korkeammalla alkoikin sitten lumipyry. Onneksi kuskillamme, Irenellä, oli täysi luotto kiinalaisiin Rotex -kitkarenkaisiin. Lumisateen tyyntyessä lunta alkoi olla maassa jo kiitettävästi. Pienen loivan nousun puolessa välissä oli upouusi mersu jäänyt jumiin ja mitäs muuta voi kartturilta odottaa kuin ”aja ohi vaan, kyllä me siitä päästään”. Juu kyllä päästiinkin, 10 metriä pitemmälle mitä mersu. Siinä sitten kökötettiin ja taakse oli muodostunut 5 auton jono sekä yksi bussi. Siinä tyynesti auto ympäri, hieman morotuksia ohimenijöille ja teimme Tonin kanssa päivän hyvän teon kun työnsimme mersun jälleen liikkeelle. Krimmlin putoukset jäivät siis tällä kertaa.

    Rotexin kitkat veivät meidät juuri näin pitkälle...

Seuraava etappi oli Salzburg ja matkalla moottoritie vei meidät myös Saksan maalle. Salzburgin kaupunkia ihailimme autosta ajan puutteen sekä jaksamisen vuoksi. Viimeinen sykäys olikin sitten Kapfenbergin, jossa paistaa aina aurinko, kautta Graziin, jossa yövyimme Irenen luona. Patja tuntui taivaalliselta edellisen yön jälkeen. Tiistaipäivän sarastaessa kaikkiin meistä iski hirmuinen haikeus. Kaikki lomaromanssit loppuvat aikanaan ja näin kävi myös meille kun jouduimme luopumaan rakkaasta sorsastamme. Sorsa oli lentänyt kaikkiaan 3000km; se oli yskinyt, jäänyt lumeen kiinni ja siinä oli nukuttu. Silti se oli osa meitä ja siitä luopuminen oli erityisen vaikeaa. Junamatkalla takaisin aurinkoiseen Kapfenbergiin huomasimme kuitenkin iloiseen tosiasiaan näin Eurooppa -kierroksen jälkeen: Suomi on paras paikka meille suomalaisille, mutta Kapfenberg on toiseksi paras!

        autokunta sorsa kiittää ja kuittaa

Hrrrvatskaaa!

Rajalla saatujen ylimääräisten sydämentykytysten ja pienen jännityksen jälkeen matkamme jatkui kohti määränpäätämme, Vilanijan kylää Umagin lähellä, jossa tuleva majapaikkamme sijaitsi. Vaikka kello oli jo sen verran että ulkona alkoi pimentyä, kenellekään ei jäänyt huomaamatta että olimme saapuneet Kroatian puolelle. Tiet eivät olleet yhtä hyvässä kunnossa kuin aikaisemmin, ja ympäristöstä huomasi että ainakin osa alueista tuntua olevan jämähtänyt vuosikymmenen tai kaksi nykyhetkestä jälkeen. Säkylän karpaasien Audi johdatti tietä eteenpäin, ja lyhyen matkan jälkeen saavuimme hoodeille. Naapurusto oli tosi asiallisen näköistä, hienoja kivitaloja ja palmuja ynnä muita oli tervehtimässä meitä kun saavuimme paikalle. Näin ensimmäinen määränpää oli saavutettu, ja taas yksi nasta lisätty maailmankartalle (itselle pelkkä matka Kroatiaan oli tuplannut nastojen määrän).

Tämän jälkeen Nippe sai tehtäväkseen esitellä kämppää porukalle. Kolmeen kerrokseen mahtui nukkumapaikat kaikille, kunnon keittiö missä tulevina iltoina loihdittaisiin taivaat räjäyttäviä illallisia sekä komeat näköalat merelle asti. Tämän jälkeen jokainen etsi oman makuupaikkansa, ja päädyimme käyttämään ainoastaan kahta kerrosta, ettei kenenkään tarvitse mennä yksikseen pelkäämään kolmanteen kerrokseen kaiken maailman mörköjä mitä Kroatia meille tarjoaisi. Itse pääsin onnekseni reissumme isännän kanssa samaan punkkaan, eli ei ollut mitään aihetta pelätä. Paikkojen ihailun ja pienen lepohetken jälkeen vuorossa oli pienen iltapalan valmistaminen. Kummatkin autokunnat tekivät omat sapuskansa, ja sen jälkeen avattiin pullo kuohuvaa ja kippisteltiin paikan päälle pääsyn kunniaksi. Lisäksi maistelimme muitakin viinejä mitä matkalta oli tarttunut mukaan ja istuimme iltaa hilpein mielin. Kuten Juho aikaisemmin kertoikin, eksyessämme johtoautosta Ljubljanassa, löysimme itsemme Lidlistä. Siellä ollessamme teimme Leban kanssa huippulöydön: lidlissä oli tarjolla pärräilyyn tarkoitettuja selkäsuojia erittäin huokeaan hintaan, ja Leban kanssa loppujen lopuksi päädyimme ostamaan sellaiset. Totta kai illalla mieleemme juolahti testata niiden suojaavuutta erilaisilla testeillä, jotka ovat luultavammin jopa pahemmat kuin valmistajilla. Suojat kestivät ja suojasivat hyvin, ja reissun jälkeen asioita selviteltyä selvisi että kyseinen panssari oli tullut testeissä kolmanneksi, eli mistään huonosta kaupasta ei todellakaan ollut kyse (ja vielä kun testissä oli mukana 12 eri suojaa!). Jutustelua ja hilpeitä seuraleikkejä jatkui aamunkoittoon asti, jolloin viimeisetkin menivät nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän Novigradin valloittamiseen. Unen tuloon saattoi vaikuttaa se, että pohjalla oli pienet yömyssyt, sillä illan aikana koko seurueemme tuhosi reilut 9 litraa viiniä.

Aamulla seurueemme heräsi virkeänä hyvin nukutun ja kesäisen yön jälkeen tavoitteena päästä katselemaan lähiseutuja. Novigrad on tosiaan pieni kaupunki lähellä majapaikkaamme, jossa kiertelimme kävellen pitkin paikkoja ja ihaillen pienen idyllisen kaupungin tarjoamia näkymiä. Lisäksi meille selvisi että etelä-eurooppalaisen pitkäneulasmännyn kävyt ovat huomattavasti mahtipontisempia ja isompia kuin perinteisten pohjoismaalaisten mäntyjen, ja oman hienon lisänsä päivään toi näiden kyseisten käpyjen metsästäminen. Kiikkiin jäi yksi kävyn poikanen, joka kylläkin myöhemmin pääsi karkuun ja kaksi täyskasvuista käpyä, jotka kummatkin otettiin talteen ja matkalle kohti Vilanijaa. Ruokapaikkaa etsiessä tosiaan heti kun päästiin kattomaan listoja ulkopuolella, eräs rouvashenkilö tuli sisäänheittäjän lailla kertomaan mitä löytyy ja miks kannattaa tulla jne, ja lopulta päädyttiinkin kyseiseen paikkaan herkuttelemaan erilaisilla aterioilla. Lopuksi vielä kun kyseinen nainen kuuli että ollaan suomesta, saatiin kierros perinteistä kroatialaista päärynälikööriä aterian päällisiksi. Tämän jälkeen matka jatkui kaupan kautta kotia kohti, taas kerran valmistelemaan hieman päivällistä ja istuskelemaan iltaa mukavassa seurassa. Illalla ainoa häiriötekijä oli kunnon myrsky, taivas salamoi ja vettä tuli taivaan täydeltä. Hetki kynttilän valossa toi oman lisänsä tunnelmaan, ja kroatialaiseen tapaan myrsky loppui yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, ja rauha palasi maan päälle.

Seuraavana aamuna taas kerran aikainen herätys, ja matka kohti Kroatian pääkaupunkia, Zagrebia. Meidän navissamme tosiaan ei ollut Itävallasta itään päin enää karttoja, joten tälläkin kertaa mentiin Säkylän poikien johdolla. Mutta kuten yleensä, suunnitelmat eivät menneet ihan nappiin tälläkään kertaa. Taisi olla ensimmäinen kerta tällä reissulla kun rakas sorsamme alkoi temppuilemaan kanssamme. Pientä hengettömyyttä ja tehottomuutta oli Jannen mukaan havaittavissa ja vauhtia ei saatu yli 80, joskin jossain vaiheessa sorsa sai taas hapen kulkemaan. Itse pääsin tämän saman kokemaan myöhemmin Sveitsin serpentiineillä, josta Jannelta luvassa lisää. Lisäksi jo ennen keskustaa tiemme erkanivat toisistaan. Selvittelyjen jälkeen lähdimme itsekin keskustaa kohti ja heitimme auton parkkiin lähimpään parkkihalliin. Tämän jälkeen lähdimme kävelemään ihaillen näkymiä ja turistimaiseen tapaan kuvaten kaikkea mikä näyttää hienolta. Säkylän pojista ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan, ja ihmettelimmekin että missä he mahtavat zombailla ympäriinsä. Sitten yhtäkkiä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pienellä kujalla näimme tutun Audin tulevan vastaan, ja annoimme äkkiä koordinaatit parkkihalliin. Tämän jälkeen possemme oli taas kasassa ja valmiina kohtaamaan Zagrebin haasteet ja ihmeellisyydet.

Kävimme lävitse keskustan, jotain siistejä puistoja ja rakennuksia, lisäksi muita näytti taas kerran kiinnostavan erityisen paljon erilaiset kirkot, joista allekirjoittanut ei välttämättä innostunut ihan niin paljoa roadtripin aikana. Lisäksi ympäri kaupunkia oli laitettu isoja pääsiäismunia, sitä tarina ei kerro että miksi. Syömään menimme perinteiseen ristoranteen, ja mainitsemisen arvoinen on alkupalaksi syöty parsakeitto, joka oli todella hyvää. Ei olisi uskonut että parsasta saa loihdittua jotain sellaista…

Tämän jälkeen matka jatkui kotia kohti pienen lenkin kautta, nimittäin Rijeka nimisen satamakaupungin. Teimme pienen kävelylenkin rantaan ja sen jälkeen kävimme hörppimässä kahvit paikallisessa kuppilassa. Tälläkin kertaa sade ja ukkonen yllättivät meidät, joskin se ei haitannut matkaamme. Jengimme päätyi lopputulokseen, että luultavasti tässä kaupungissa olisi ollut enemmän katseltavaa kuin Zagrebissa. Kaupassa käynti oli viimeinen etappi ennen kotiinpaluuta, ja tällä kertaa illallisena päädyttiin kanasalaattiin. Tai ainakin lihat olivat peräisin kanahyllystä, mutta perinteistä fileetä ne eivät tällä kertaa olleet. Paikan päällä salaatin tekemistä aloitellessa Nippe kaivoi käännöskojeen taskustaan ja tarkisti mitä kyseinen liha on. Yllätys oli huima, sillä loppujen lopuksi söimme kananpojan mahalaukku salaattia! So not, hyvää oli joka tapauksessa! Tästä ilta jatkui taas hilpeällä keskustelulla ja leikeillä, ja tällä kertaa viinin maistelun lisänä oli testailla paikallisten vodkien tasoa. Ikävä kyllä suomalaisille ja virolaisille kilpakumppaneille jäätiin aika paljon, mutta eipä hinnan perusteella kannattanut hirveästi odottaakaan.

Seuraava aamu aiheutti allekirjoittaneelle pientä sydämen tykytystä. Pieni ihminen ei voi muistaa, että 1. päivä huhtikuuta sattuu olemaan aprillipäivä, ja asiaa ei auta se kun Nippe tulee aamulla herättämään, et kuin tein auton kyljessä on iso naarmu. Ja koska pojat tekivät aikaisemmin reilut ja vuokrasivat auton minun nimiini, pitihän sitä mennä sitten juoksujalkaa katsomaan ja eipähän siellä mitään ollut. Päivän teemana oli rantaloma, ja aamulla aurinko paistoikin hetken lämpimästi, mutta kylmä tuuli pilasi tunnelmaa. Autot käännettiin kohti Umagia, ja sieltä etsimään aurinkoista hiekkarantaa. Ranta löytyikin, ja aurinkokin paistoi, mutta tuuli oli sen verran kylmä että tässä vaiheessa osa porukasta laittoi jo lämpimämpää vaatetta päälle. Vesi oli todella kirkasta ja näkymätkin todella hienot. Tarpeeksi rannasta nautittuamme lähdimme kipuamaan Nippen suosittelemaan ravintolaan jonnekin kukkulan päälle. Tässä vaiheessa aurinkokin meni pilveen ja sateen merkkejä alkoi tulla esiin. Tässä vaiheessa loputkin vaihtoivat vaatteita, Peltsi taisi ainoana sissinä sinnitellä shortseilla koko päivän aina kotiin pääsyyn asti. Ruoka oli todella hyvää, ja tämän pienen vanhan satamakaupungin näköalat hurmasivat joukkiomme. Kotimatkalla sydämemme vei lähes alkuperäiskuntoinen ykköskoppainen avo-golf, johon lähes kaikki ihastuivat (lukuun ottamatta Juhoa, ketä ei muuten vaan kiinnostanut, ja Ireneä, ketä nukkui autossa).

 Illallisella oli vuorossa perinteiset lätyt kera jäätelön, kermavaahdon ja säilykemansikoiden(!?). Ihan hyvä ettei kyseisiä mansikoita löydy Suomesta tai muualtakaan, sillä maku ei ole mikään hermoja kutkutteleva, ainakaan hyvässä mielessä. Janne toimi lättymestarina, ja ihan hyvin homma näytti toimivan. Tämän jälkeen uupunut seurueemme meni hyvin mielin nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän matkaan kohti mystistä ja romanttista Venetsiaa.

Aamulla meidän autokunnallamme oli edessä pakkaaminen, sillä Venetsian jälkeen tiemme erosivat Säkyläläisistä hurjista. Kamojen pakkaamisen jälkeen suuntasimme kaksikon sorsa - Audi kohti Italialaisia maisemia. Tässä vaiheessa tulevien kuskien hermot alkoivat kiristymään, sillä onhan Italia tunnettu temperamenttisista ja holtittomista kuskeistaan. Pääsimme Venetsiaan, ja saimmekin matkan ensimmäiset tööttäykset ja italialaiset käden heilutukset kun päästimme pojat eteemme heidän tehtyään pienen ylimääräisen lenkin. Parkkihallissa tuli erikoisia asioita esiin, kun auton avaimet piti jättää autoon, ja meitä ainakin pelotti hieman kaikkien kamojemme puolesta. Syynä tähän oli se, että autoja oli parkkeerattu hyvinkin tilatehokkaasti, ja työntekijät tarpeen mukaan joko siirsivät niitä pois tieltä, tai sitten menivät auttamaan neitosia auton ajamisessa pois parkkiruudusta.

Ja mitäs Venetsiasta? Siellä on paljon vettä ja kuuleman mukaan ylihintaisia gondoleita. Onneksi kohdallemme sattui kaunis päivä, ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Koska olimme aikaisin liikkeellä, ihmisiä ei ollut vielä tullessamme hirveästi, mutta iltapäivällä paikat olivat kohtuu tukossa. Pakko myöntää, onhan kyseinen paikka puhutteleva kaikkine kanavineen, vanhoine rakennuksineen ja laulavine gondolikuskeineen. Sitä mystisyyttä ei voi oikein kirjoittaa, toivottavasti kuvat kertovat enemmän. Juhon kanssa kerran jopa eksyimmekin porukasta, kun jäimme kuvaamaan komeaa gondolikuskia, ja muut päättivät kylmäverisesti jättää meidät kelkasta. Onneksi minun mahtavan suunnistustaidon ja Juhon merellä opittujen navigointitaitojen ansioista olimme mukana possessa ennen kuin ketään kerkesi edes huomaamaan mitään. Matkamuistoputiikkeja käytiin läpi, syötiin Rotta nimisessä ravintolassa ja loppujen lopuksi jätimme hellät jäähyväiset Venetsialle ja etenkin meitä katsomaan tulleille Säkylän Hurjille. Muutamat miehiset (taas kerran) kyyneleet valuivat poskillemme, kun hyvästelimme toisemme miesmäisen hellillä poskisuudelmilla. Etenkin Leba tuntui nauttivan niistä erityisesti…

Erityiskiitos vierailijoille ja etenkin Nippelle ja Nippen siskolle ynnä muille että saimme viettää yömme Kroatiassa! Toivottavasti reissu oli tekemisen arvoinen!

Seuraavaksi vuorossa Janne ja loppumatka Venetsiasta aina takaisin Kapfenbergiin. Stay tuned!

Säkyläläisiä, Schladmingia, sekä Hrvatska!

Kevät tekee tuloaan vuoristoiseen Kapfenbergiin ja se näkyy niin mielissämme, luonnossa kuin eläimissäkin. Aikaisemmin saimme todistaa paikallisten sorsien viettävän kevättä parhaalla katsomallaan tavalla kuten aikaisemmin totesimme. Lisää esimerkkiä kevään rakkauden sanomasta saimme jälleen kerran lenkkeillessämme totutulla jokireitillämme. Minun ja Jannen rauhassa holkätessämme näkee allekirjoittanut jotain outoa maassa joka vielä liikku aiheuttaen melkoisen gazellin loikan toiseen suuntana pelästymisen saattelemana. Hyvin pian Janne kiinnittää huomioon samaan ja reaktio lähes sama. Järkytyksestä toivuttuamme tutuistuimme asiaan lähemmin ja löysimme kolme sammakkoa, josta kaksi hyvinkin lemmekkäissä puuhissa. Hetken asiaa ihmeteltyämme jatkoimme matkaamme vain löytääksemme jotain hyvin häiritsevää ja järkyttävää. Hyvinkin pian kyseinen tie näytti julmuutensa kaikessa loistossaan, lähes joka askeleella saimme todistaa kuolleita konnia, jotka olivat jäänet julmien autoilijoiden murskaamiksi kesken sen kaikkein kauneimman. Se, minkä luulimme olevan sammakkorakkauden tyyssija, olikin tullut kuoleman kenttä... Our thoughts are with you!

Luonnon julmuudesta selvittyämme oli aika siirtyä iloisempiin asioihin, eli olimme saamassa ensimmäistä kertaa vieraita Suomesta ja vielä tarkemmin luonnonkauniista Säkylästä. Säkylän osasto koostui  Lebasta, Peltsistä,   Lapasta sekä Nippestä. Sankarimme saapuivat pihaan uhkaavan mustalla Audilla täynnä onnellisia mutta samalla nälkäisiä sekä uupuneita matkalaisia  pitkän Itä-Euroopan läpiajelun jälkeen. Oli siis luonnollista viedä heidät syömään paikallista herkkua eli wienerschnitseliä. Tämä suoritettiin tietysti Kapfenbergin paikallisessa ravintolassa jossa annoskoko riitti tyydyttämään uupuneimmankin reissaajan, schnitselin koko meinaan vastasi Kalle Päätalon keskiverto romaania. Lisäksi kyseisenä lauantaina vietetiin Earth Hour tapahtumaan jonka kekoon luonnonkestoystävinä tietysti kannoimme oman pienen kortemme. Ajatus oli viettää iltaa liekin äärellä talomme sisäpihalla ja tähän tarvitsimme tietysti puita. Noh, tehokaksikko J & J tietysti taas hommiin ja menoksi. Lähellä ollessa metsä ja muutenkin klapeja koko Kapfenberg täynnä olimme luottavaisia siitä että homma hoituu. Noh, löysimme läheisen alikulkutinnelin takaa isoja pölkkyjä ja joitakin halkoja jotka otimme vilpittömästi omaan käyttöömme. Lähes kotona jo ollessamme ryntää pimeydestä hyvinkin vihainen paikallinen huutaen varkaaksi että pöllimme hänen puitaa. Onneksi kyseessä oli harvinainen paikallinen ja hän jopa osasi lontoon murrettakin. Asiaa hieman selviteltyämme ja kertaallen todistettujen puhujanlahjojen jälkeen saimme onnellisen lopun asialle. Kyseinen kaveri pilkkoi meille puitaan ja antoi ilmaiseksi illan grillausta varten elikkäs jälleen kerran onnellinen loppu ja eikun Earth Houria viettämään. Iltaa vauhdittamaan oli myös hommattu olutta, viiniä ja grillattavaa pekoniin käärityn makkaran muodossa eli puitteet olivat kunnossa. Lisää paikallista vivahdetta iltana toi paikallinen herkku omenastruudeli joka upposi nälkäisiin matkalaisiin erittäin hyvin ja Itävallan positiivinen vaikutus oli nähtävissä poikien mielialassa.

Illan viettoa kuitenkin rajoitti seuraavan päivän matka eli laskettureissu Schladmingiin. Ilman autoa ollessamme herätys kello 6 ja ennen 7 junaan kohti länttä ja Alppeja. Paikalle päästiin ennen 10 ja juuri parahiksi todistamaan paikallisten pääsiäisenviettotapoja. Kävelykatu täynnä poppoota seppeleiden kanssa ja pappi kertomassa jumalan totuuksia kauniilla saksan kielellä kuoropoikien säestäessä. Touhua hetken ihmeteltyämme koimme parhaaksi jatkaa kohti rinteitä joka oli huomattavasti enemmän alaamme. Matkaväsymyksen piinaavat kaverimme hieman myöhästyivät mutta pian olimme kaikki yhdessä rinteessä. Viimeisetkin väsymyksen ja uupumuksen merkit hävisit ja tilalle tuli leveä hymy Säkyläläisten todistaessa Alppien maagiset maisemat ja täyttäessään keuhkonsa kirpeän raikkaalla vuoristoilmalla. Siniset, punaiset ja mustat rinteen tultiin alas vaihtelevalla nopeudella ja menestyksellä mutta erinomaisen hauska päivä vietettiin. Lisähaastetta päivään toi vaihtelevat olosuhteet, eli rinteet ylhäällä olivat erinomaisessa kunnossa, kun taas tasaisesti alas tullessa sohjon osuun kasvoi lähellä vitutuksen rajaa. Mutta eihän Alppeja voi kuin rakastaa, rinteet ovat pitkiä ja päivän kruunasi oluttauko lähemmäs kahdessa kilometrissa Schladmingin kylän näkyässä vuorien välisessä laaksossa. Viimeiseksi laskuksi valitsimme vuoden 2013 MM-kisarinteen lähtöportteineen ja kaikkineen joten kaikki  rinteeseen uskaltaneet saivat oman hetkensä Hermann Maierina. Päivä kuitattiin oluella auringon laskiessa kyseisen mäen alla vuorten tehdesäs lähtemätön vaikutuksenta jokaisen sydämeen.

Oletimme päivän jännityksen ja draamaan olevan ohi ja lähdimme hyvissä ajoin juna-asemalle ennen seuraavaa junaa. Ikävä kyllä paikan päällä saimme huomata että muistimme aamulla luetusta aikataulusta osoittautui hyvinkin puutteelliseksi. Eli olimme missanneet edellisen junan 15min ja seuraavaan aikaa noi 1½h. Eipä siinä sitten muuta kuin kioskista hieman ruokaa, juomaa ja istumaan ja odottamaan. Tuskaa lisäsi miesten vessaan lukittautunut henkilö, joka ei 1½h odotuksemme aikana saanut asioitaan päätökseen. Onneksi asema autio ja viereinen naistenvessa huusi tyhjyyttään joten helpotusta saatiin. Kyseisen 1½h odotettuamme saimme todistaa Saksalaisen tarkkuuden hieman pettäneen sillä Frankfurista lähtenyt juna oli n.20min myöhässä, mikä VR:n saavutuksiin verrattuna tuntuu ihmeelliseltä kyseisellä matkalla, mutta masennus oli huipussaan kun huomasimme että olisimme myös menettämässä jatkoyhteyden Kapfenbergiin. Kaikenlaiset plan b:t käytiin läpi v:hen saakka kunnes pelastavaksi enkeliksemme osoittautui saksalainen konnarimme joka sai pidäteltyä jatkoyhteyttä sen verran että kerkesimme kyytiin, illan pelastamisesta siis iso käsi ja kiitos kyseiselle Güntherille. Parin tunnin juna-ajelun jälkeen pääsimme Kapfenbergiin ja varhainen ilomme lyötiin maahan jälleen kerran hyvinkin nopeasti. Eli kyseen ollessa sunnutai-ilta ja kello paljon, ei lähijunaa asemallemme enää mennyt. Soitimme siis taksin jonka senkin vei paikallinen, eli pieniä vaihtareita potkittiin maahan ja kovaa. Onneksemme paikalliset bussit vielä kulkivat ja kyydin paikallisella pikkubussilla, joten tulipahan sekin koettua ja kotiin päästyä.

              Sorsammekin odotti matkaa hymyssä suin

Maanantain sarastaessa oli ryhmämme ilo ylimmillään, sillä kyseessä oli kauan odotettu päivä. Tiedossa oli yhteinen RoadTrip suuntana Slovenia - Kroatia - Italia ja jotain kautta takaisin Itävaltaan. Kroatiassa oli meitä odottamassa Nippen siskon perheen mökki jonne majoittautuisimme kolmeksi päiväksi. Aamulla tarkoituksena oli matkustaa Graziin, poimia seurueemme vahvistukseksi Irene ja tämän jälkeen hakea vuokraamamme auto. Reissua sävytti pienen pieni epäilys autosta, sillä olimme hieman asiaa joutunut säätämään, sillä alkuperäisellä Polollamme ei kuulemma Sloveniaan saanut mennä, joten asialle tehtiin "jotain". Paikalle päästiin ja autokin onneksemme saatiin. Allemme Euroopan valloitukseemme saimme hopealla päällystetyn Opel Corsan väkivahvalla 1.2l moottorilla. Nuoresta iästään ja vähäisistä kilometreistä huolimatta Sorsamme oli käsinyt jo hieman vahinkoa, muutama naarmu kyljessä ja toimimaton hanttarin ikkuna. Mutta otimme viat ilolla vastaan sillä vanhasta kokemuksestamme olemme oppineet, että keväisen sorsan elämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Tässä vaiheessa navigaattorit ohjelmoitiin kohti Slovenian rajaa ja Mariborin kaupunkia. Ikävä kyllä huomasimme, että meidän navigaattoristamme oli unohtunut latausjohto Säkylään mutta eipä tuo mitään, eikä meillä olut karttoja Sloveniaan tai Kroatiaan, joten radiopuhelimet jakoon ja Audin perässä kohti tuntematonta ja avointa tiekilometrejä sorsamme kiitäessä kuin nuori ori kevätlaitumella. Esimerkin Itävallan teiden julmuudesta saimme pian nähdessämme Aston Martin V8 Vantagen tien reunassa hinausauton kyydissä. Seurueemme kuitenkin selvisi onnellisesti Itävallasta ulos Slovenian rajalle ja matka kohti Mariboria jatkui. Muutaman tunnin kuluttua pääsimme perille ja jalkauduimme tutustumaan Slovenian toiseks suurimpaan kaupunkiin. Hetken turistia leikittyämme myös tankkasimme seurueemme paikallisessa ravintolassa auringon paistaessa ja tulevan matkan odotukset mielessämme.

Matka jatkui onnellisesti aina Ljubljanaan saakka jossa ensimmäistä kertaa eksyimme johtoautostamme ja radiopuhelinten kantaman loppuessa olimme yksin vieraassa maassa ilman karttaa tai navia. Loogisesti suuntasimme tuttua asiaa kohti ja löysimme itsemme Lidlin pihasta innokkaana shoppailemana menossa. Hetki kun asiaa selviteltiin ja osoitteita haettiin saimme ryhmämme jälleen koottua ja ostosten jälkeen matka jatkui kohti kuuluisaa Kroatiaa, eli tuttavallisemmin Hrvatskaa. Auringon jo laskettua pääsimme Hrvatskan rajalle johon samalla päättyi EU joten rajakohtelusta oli odotettavissa hieman tiukempaa. Audin poikien meitä hieman prepattua uskalsimme mennä rajalla Nippen  ollessa kuitenkin edessä aikaisemman Hrvatska kokemuksensa ansiosta. Tilanne kuitenkin kehittyä niin että pojat käskettiin sivuun ja passit pidettin paremmassa hoivassa. Pieni Corsamme selvitti rajan ongelmitta mutta toverihenkeä uhkuen jäimme seuraksi autuaan tietämättömänä mitä tapahtuu. Pian ystävällinen rajapoliisi tulikin hakemaan Audissa olleita ja vei jutusteltavaksi sisätiloihin samalla huomaten meidät ja ollessamme samaa porukkaa, saimme ohjeistuksen pysyä paikallaan. Oli myös paikallinen poliisi hämillään autostamme, jossa Itävallan rekisterit mutta sisällä vain saksantaidottomia. Hetken odotettuamme Nippe saapuu kertomaan meille 2 vaihtoehtoista tilanne toimia. 1. Meillä on pieni määrä huumetta ja annetaan se pois, jolloin kaikki hyvin ja matka jatkuu. 2. Sanomme, että ei ole huumeita jolloin mahdollinen tarkistus ja rangaistukset sieltä kovemmasta päästä. Luonnollisesti valitsimme 2. vaihtoehdon ja jäimme ihmettelemään tilannetta ja odottamaan. Vielä pienen odotuksen jälkeen selviää, että saamme mennä ja pelastuksemme osoittautui kukas muukaan kuin Jari Litmanen ja jalkapalloa seuraava rajapoliisi. Kyseessä oli siis huumekontrolli pojille, koska he olivat kykenemättömiä vastaamana kysymykseen "mihin olemme menossa". Eihän sitä millän aina voi onnistua, onneksemme kaikkien peppuneitsyys säilyi rajan ja huumekontrollin läpi ja seurueemme jatkoi matkaa kohti pimeitä Kroatian vuoria ja siellä odottavaa mökkiä. Mutta se mitä siellä tapahtui, on jo toinen tarina sisältäen aurinkoa, myrskyä, haikaroita sekä skorpioneja, mutta kaikki tämä seuraavassa jaksossa A'la Toni.