Aamuherätyksen kanssa oli hieman erimielisyyksiä, sillä minä olisin lähtenyt kirmaamaan keskustaan jo lähes 7 aikaan, mutta melkoisen vastarinnan vaikutuksesta lähdettiin liikkeelle 10 aikoihin. Italialaisen aamiaisen jälkeen, johon kuului cappuccino, kovaa leipää ja kroisantti, lähdimme sompailemaan edellisenä iltana nähtyihin Ferrarin ja Ducatin liikkeisiin. Ferrarin putiikki oli kiinni, mutta italialaisia mahtipyöriä päästiin hiplailemaan. Irene oli Ducatin omistajana pakotettu ostamaan hieno vyö. Toni vankkana Suzuki-miehenä vähät välitti italialaisista, tunteella tehdyistä, huippupyöristä. Käppäilimme Modenan keskustaa ympäri hienossa auringon paisteessa t-paidoilla ja eräs paikallinen nainen tuli selittämään italiaksi, että miten voitte olla noin vähissä vaatteissa tähän aikaan vuodesta - tai ainakin näin tulkitsimme vähäisellä italian taidoillamme. Pienen turistikeirroksen jälkeen suuntasimme pyhimpään eli Maranelloon. Kiven heiton päässä Modenasta oleva pikkukylä henki italialaista eksotiikkaa ja ensin suuntasimme itse tehtaan pääporteille, kyseessä kylläkin työntekijöiden puoli. Pienen etsiskelyn jälkeen virallinen yleisön pääportti löytyi ja siinä ulkopuolella pörrätessämme toivon kipinä heräsi ferkun näkemisestä. Katu tosiaan oli kultainen pongauspaikka, sillä ohi lipui niin Ferrari, Lamborgini kuin Maserati. Eräs F430 Scuderia kuski jopa pysähtyi ja pyysi meitä kuvaamaan aivan vierestä tätä ratahirmua. Koko nelikko erittäin tyytyväisinä suuntasimme alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Garda-järveä. Sää muuttui harmittavasti aurinkoisesta sateiseksi järveä lähestyttäessä. Käväisimme pikku pastalla Gardan kaupungissa, josta jatkoimme kapeaa ja syheröistä vuoristotietä ympäri järveä. Italialainen ajokulttuuri tuli hyvinkin selväksi – nämä paikalliset sankarit lähtevät ohittelemaan tunneleissa, joita seuraa tiukat kurvit. Muutaman kerran näytti erittäin pahasti pamahtavan, mutta jollain ihmeen kaupalla yhtään autoa ei tarvinnut onkia järvestä ylös. Näkymät olivat upeat, sateesta huolimatta, mutta aurinkoa tämä paikan täydellinen kokeminen olisi vaatinut.
Aamulla kellon pärähtäessä toiveet nousivat, jos aurinko tänään pilkahtaisi. No vettähän siellä tuli tasaisen tappavaan tahtiin. Italialaisen aamupalan kautta lähdimme hitaasti, mutta varmasti kohti Milanon keskustaa. Sade ei vain hellittänyt ja ainakin Juhon tossut olivat aivan litimärät saman tien. Pyörähdimme ensin Milanon keskiaikaisella sisäänkäynnillä, jossa oli komiat muurit. Toni ja Irene tinkasivat sateenvarjotkin 2€ hintaan katukauppiaalta. Raavaina miehinä minä ja Juho tyydyimme takkiin ja huppuun. Kartan puuttuessa suuntasimme fiilispohjalta mielenkiintoiseen suuntaan, josta ei lopulta löytynyt yhtään mitään. Vetinen kartta löytyi maasta, jonka avulla suuntasimme Milanon keskusaukiolle. Katutaiteilijoita oli jälleen monta ja muutamien teokset olivat aivan upeita. Perinteisen kirkkokiertueen jälkeen mahamme kurnivat siihen tahtiin, että ruoka olisi erittäin tervetullut sekä melkoinen vilu alkoi myös olla kaikilla. Löysimme hienon ravintolan, jossa pöytään tuli saman tien kuoharia ja minun käydessä vessassa muu poppoo oli tilannut erittäin herkullisen alkuruokalautasen. Ruoka oli erittäin maukasta ja meitä viihdytti vastapäätä katua nukkuva katujen kasvatti. Hymy kuitenkin hippasen hyytyi laskun tultua, jossa karu totuus ekstra hyvyyksistä jouduimme maksamaan. Alkuruokalautanen muun muassa oli suolaiset 30€. Parkkihallissa päälle vaihtuivat kuivat vaatteet ja sorsan nokka sai jälleen uuden osoitteen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme ajaneet suoraan takaisin Itävaltaan, mutta päätimme ajaa Sveitsin kautta Liechtensteiniin, jossa yöpyisimme.
Melkoinen sukkamehu...hankintalistalle uudet tossut!Sveitsin kauniit vuoristomaisemat olivat henkeä salpaavat, vaikka keli oli edelleen hieman heikko. Tien noustessa ylöspäin sekä mutkien ja lumen lisääntyessä myös pieni sorsamme alkoi jälleen käyttäytyä puhdittomasti - Tonin ollessa tällä kertaa puikoissa. Päätimme hieman lepuuttaa poloista autoamme ja nauttia mahtavista maisemista. Pieni yskähtely loppui kun pääsimme hieman tasaisemmalle osuudelle; hirmuisen päättelyn lopputulos oli, että ensi kerralla kannattaa varmasti tankata hieman korkeaoktaanisempaa tavaraa tankkiin. Illan jo hämärtyessä saavuimme Liechtensteiniin, josta lähdimme kyselemään yösijaa. Tuloksena oli, että pieni ja piskuinen valtio on kohtalaisen varakas ja meidän budjettimme oli jälleen koitoksella, mutta käytiinpähän sentään täälläkin – piste siis kartalle. Seuraava yösijan paikka valittiin Innsbruckiin, Itävaltaan noin 150km päähän. Vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja kun vihdoin pääsimme Innsbruckiin alkoi melkoinen ralli hotellin metsästämiselle. Kello tikitteli jo puoltaa yötä ja vuorilta metsästys päättyi vain upeisiin kuviin Innsbruckin yöstä. Tosin näimme vilauksen myös alppikauriista. Pian tuli selväksi, että Gasthausit ja halvat hostellit menevät kiinni puolen yön aikaan ja hotelli on taasen melkoisesti kalliimpi. Kellon jo tullessa 3 päätimme, herran tähden (minun ja Juhon mielestä), luovuttaa ja ajoimme huoltoasemalle. Kaikki vaatteet vain niskaan ja pieni syherö asento takapenkillä. Peittona toimi mäkkäripyyhe ja hanskat olivat kädessä. Aamulla kömmimme kostean kylmästä sorsasta ylös 7 jälkeen ja itse olin nukkunut korkeintaan tunnin ja joka paikkaa särki. Tonin kanssa päätimmekin, että oli ehkä hirvein yö ikinä.
ihana yö autossa...
Viimeisen kunnollisen matkustuspäivän tavoite oli mennä katsomaan Krimmlin putouksia, jotka ovat Itävallan suurimmat. Navi sanoin syheröisen tien alkaessa, että matkaa päämäärään on noin 20km. Mikäs siinä, jalat kojelaudalle ja aurinkoisista maisemista voi nauttia. Muutama kilometri myöhemmin ja varmasti 500 metriä korkeammalla alkoikin sitten lumipyry. Onneksi kuskillamme, Irenellä, oli täysi luotto kiinalaisiin Rotex -kitkarenkaisiin. Lumisateen tyyntyessä lunta alkoi olla maassa jo kiitettävästi. Pienen loivan nousun puolessa välissä oli upouusi mersu jäänyt jumiin ja mitäs muuta voi kartturilta odottaa kuin ”aja ohi vaan, kyllä me siitä päästään”. Juu kyllä päästiinkin, 10 metriä pitemmälle mitä mersu. Siinä sitten kökötettiin ja taakse oli muodostunut 5 auton jono sekä yksi bussi. Siinä tyynesti auto ympäri, hieman morotuksia ohimenijöille ja teimme Tonin kanssa päivän hyvän teon kun työnsimme mersun jälleen liikkeelle. Krimmlin putoukset jäivät siis tällä kertaa.
Rotexin kitkat veivät meidät juuri näin pitkälle...
Seuraava etappi oli Salzburg ja matkalla moottoritie vei meidät myös Saksan maalle. Salzburgin kaupunkia ihailimme autosta ajan puutteen sekä jaksamisen vuoksi. Viimeinen sykäys olikin sitten Kapfenbergin, jossa paistaa aina aurinko, kautta Graziin, jossa yövyimme Irenen luona. Patja tuntui taivaalliselta edellisen yön jälkeen. Tiistaipäivän sarastaessa kaikkiin meistä iski hirmuinen haikeus. Kaikki lomaromanssit loppuvat aikanaan ja näin kävi myös meille kun jouduimme luopumaan rakkaasta sorsastamme. Sorsa oli lentänyt kaikkiaan 3000km; se oli yskinyt, jäänyt lumeen kiinni ja siinä oli nukuttu. Silti se oli osa meitä ja siitä luopuminen oli erityisen vaikeaa. Junamatkalla takaisin aurinkoiseen Kapfenbergiin huomasimme kuitenkin iloiseen tosiasiaan näin Eurooppa -kierroksen jälkeen: Suomi on paras paikka meille suomalaisille, mutta Kapfenberg on toiseksi paras!
autokunta sorsa kiittää ja kuittaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti