Katastrofe!

Perjantaina vähän ennen viittä kolmikkomme heräsi herätyskellojen soittoon, ja oli aika valmistutua alkavaan matkaan kohti Turkin lämpöä ja täydellistä ylläpitoa ruokineen ja juomineen. Viimehetken pakkailujen ja täpinöiden jälkeen alkoi junamatka kohti Grazia ja paikallista lentokenttää. Siirtymiset sujuivat hienosti, ja lentokentälle ehdittiinkin hyvissä ajoin. Paikan päällä ikävä kyllä meitä kohtasi hieman lannistava näky. Lippuja jonottavat ihmiset olivat kuin olivatkin juurikin perinteisiä "matkaoppaat" kaavan mukaisia keski-iältään reilusti meitä vanhempia vyölaukkuisia matkailijoita. Koko jonossa ei tainnut näkyä yhtään meidän ikäistä pikaisella vilkaisemisella, mutta eipä tämä meitä niin haitannut. Pääasia että koneet saataisiin ilmaan ja posse kohti lämmintä etelän aurinkoa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan odottelua piti olla reilu puolitoista tuntia ennen koneen lähtöön, mutta voiko turkkilaiseen Sky Airlines lentoyhtiöön ja sen täsmällisyyteen luottaa? No ei tietenkään, sehän olis ihan järjetöntä. Ja homman mukavuutta ei lisännyt yhtään se, että infotauluille ei tullut pienintäkään infoa siitä että kuinka kauan kyseinen lento on myöhässä. Muutenkin lyhyiden yöunien jälkeen olisi ollut kiva päästä koneeseen ja heittää silmät kiinni, mutta nyt porukkamme vain homehtui kentän kovilla penkeillä. Perheet ja vanhukset tivasivat toisilleen saksaksi että mikä on vialla ja miksei lento lähde, lapset juoksivat päättöminä ympäri tilaa ja nälkäkin alkoi painaa... Ei oo helppoa pakettimatkailijan elämä...

Loppujen lopuksi vaikeudet kuitenkin helpottivat ja kone oli vähitellen valmiina nappaamaan matkustajat kyytiin. Välittömästi kun portille saapui työntekijöitä, porukka alkoi rynnimään tapellen paikasta. Mutta fiksuina suomalaisina jäimme odottelemaan jonon vähenemistä, koska eihän kone nyt ilman meitä kuitenkaan lähtisi... Ei meinaan pelkkiä hattuhyllyjä... Lentomatka meni lepposasti, saatiin hieman mahantäytettäkin ja päästiin kohtuu turvallisesti perille. Mutta laskeutumisen jälkeen tuli hieman erikoinen fiilis, kun porukka innoissaan taputti kun päästiin takaisin maankamaralle. Itsellä nyt ainakin on luotto pilotteihin sen verran korkeella tasolla, että eiköhän ne hommansa osaa ja tuo sen lentsikan määränpäähän. Taputuksia vois ennemmin pitää "hei me selvittiin sittenkin" tyylisenä epäluottona kuskiin, enkä usko että pilotitkaan niistä hirveästi välittäisivät...

Paikan päällä tunsi välittömästi huomattavasti lämpimämmän ilman verrattuna kotoisaan Itävaltaan.Ennen laukkujen nappaamista käytiin pikaisesti vaihtamassa rahaa paikalliseen valuuttaan, ja kurssi oli karvan verran alle 2, eli käytännössä 2 turkin liiraa vastasi 1 euroa. Tämän jälkeen kamat kantoon, oman matkanjärjestäjän ständille, siitä neuvojen mukaan bussiin ja matka kohti Alanyaa alkoi, sillä olimmehan laskeutuneet Antalyaan. Yllättäen taas saksalaisen matkanjärjestäjän matkaoppaat puhuivat vain saksaa, ja kysyessä vähän lisäinfoa sanottiin että kyllä teitä sitten hotellilla autetaan. Matkaa hotellille oli reilu 100 kilsaa, mutta kaikenlaisten taukojen ja muiden hotellipysähdysten kanssa aikaa kului reilu kolme tuntia, ja porukkamme tavoitteena olikin päästä vielä ennen ilta kuutta grillaantumaan poolsidelle. Hotellille päästyä tiskillä kerrottiin tärkeimmät asiat, ja samalla ostettiin optio kolmelle rantatuolille ja varjolle että päästään rannastakin hieman nauttimaan. Tämän jälkeen nopea shortsien vaihto ja kärppinä tiskin kautta nauttimaan auringosta.

Päivän aikana myös tutustuimme uusiin ihmisiin, jotka tulisivat viettämään aikaa kanssamme tovin jos toisenkin. Ensimmäinen tuttavuus oli Tolga, viiksekän hyvinkin Borat-mainen matkanjohtajamme. Tiskillä meitä usein palveli baarimikko Mikko, jonka oikeata nimeä ketään ei tiedä, mutta joka muistettiin aina pystystä tukasta. Paikallinen entertainer Jony (Johnny Depp), ketä oli kaikkien kaveri (ja kaverin eniten käyttämä sana oli juurikin otsikon mukainen KATASTROFE!) sekä dj DJ, jonka nimi ei myöskään jäänyt koskaan päähämme ja ketä ei ymmärtänyt ysärihittien päälle. Iltapäivä ja ilta meni poolsidella istuskellessa, ja päivän päätti Midnight soup ravintolassa, jossa vedettiin päivältä jääneitä keitonjämiä naamariin ennen nukkumaan menoa.

Lauantaina suunnitelmissa oli hankkia allekirjoittaneelle ja Juholle släpärit. Bussilla ensin keskustaan päin, ja siitä sitten käppäilemään pitkin paikkoja ja etsimään sopivaa paikkaa. Pojat olivat jo aikaisemmin kertoneet paikallisesta tinkimiskulttuurista, ja pieni ihminen oli jo hieman innoissaan päästessään koittamaan suomessa opittuja taitoja paikallisten kanssa! Tosiaan turisteja ei ollut hirveästi liikkeellä, ja lähes yksin liikkuessamme saimme jokaiselta myyjältä huutoja tulemaan tekemään kauppoja heidän kanssaan. Loppujen lopuksi löysimme kaupan jonka edessä oli paljon erilaisia malleja aina lacostesta nikeen, ja aloimme etsimään sopivia. Juho löysi itselleen Ed Hardyt (merkki, johon hän rakastui totaalisesti reissun aikana) ja itselleni jäi käteen Pumat. Alkuperäinen yhteishinta taisi olla 30 liiraa, jonka tingimme 20.(ikävä kyllä hotellin viereisessä pikkubasaarissa samaisten lärpättimien lähtöhinta oli jo valmiiks 20, eli ihan parhaimpia kauppoja ei kyllä tällä kertaa tehty) Tämän jälkeen onnelliset ihmiset lähtivät kohti rantaa ja sieltä paikallisella taksilla takaisin hotellille ja rannalle pötköttämään. Välimeri ei ollut edes kovin kylmä, ja siellä oli kyllä nautinto polskia!

Illalla menimme taas poolsidelle ja ystävämme Johnny tuli tarjoamaan pientä Disco Touria keskustaan illalla. Hintaa femma, johon sisältyi kuljetus paikalliseen kuppilaan nimeltä Robin Hood. Emmehän voineet kieltäytyä, sillä olihan illalla vielä toinenkin tarkoitus: Janne vanhenisi taas vuodella ja tottakai sitä piti juhlia! Ja mikäs muu olisi parempi paikka kuin allasbaari ilmaisine juomineen. Ilta meni nätisti istuessa, ja Jannelle saatiin oikea synttäridrinkkikin (josta jouduttiin maksamaan, mutta pari päivää jälkeen päin joku toinen kenellä oli synttärit sai drinkin ilmaiseksi ja vielä kaupan päälle hirveät onnittelulaulut! Nii saat*na!)Lähdön aika koitti taas keittoruokailun jälkeen, ja olihan Robbarissa aikamoinen meno. Ihmisiä oli tupa täynnä, ja seuraava asia mikä osui silmiimme (tai pikemminkin korviimme) oli hirveä voluumi musiikissa. Johnny kuuli myös että Jannella on merkkipäivä, ja kaikkien kaverina hän sai Jannelle drinkin, tällä kertaa ilmaisen, ja ilmeisesti myös huomattavsti paremman makuisen kuin hotellilla. Illan kohokohtana oli, kun Johnny järkkäsi minut ja Juhon laulamaan DJ:n mikkiin Jannelle pienen onnittelulaulun. Kauniimpaa esitystä saa Alanyasta hakea. Itse paikkana Rob oli kohtuu tavallinen mesta, ainoana erikoisuutena olivat tiskillä joraavat tanssitytöt ja se että tiskillä sytytettiin monia patamaisia ilotulitteita aina kun siihen oli jokin syy. Ilta menikin rattoisasti ja tanssilattia tuli tutuksi (taas kerran), mutta tällä kertaa raamikkaat ylävartalomme pysyivät piilossa. Muutamien hikisten tuntien jälkeen päätimme lähteä etsimään jotain yöruokaa, ja saimmekin maistaaksemme paikallista kebabbia, ja hyvää oli! Tässä vaiheessa korvat vinkuivat jo siihen malliin, että loppuaika chillailtiin vähän piilossa musiikilta. Loppujen lopuksi oli aika hypätä sveitsiläisen kellon tarkkuudella liikkuvaan kuljetukseemme, jonka missaamisesta allekirjoittaneella ikävä kyllä tulee olemaan kokemusta seuraavassa episodissa.

Sunnuntai menikin kokonaan auringosta nauttiessa ja välillä hotellilla syömässä käydessä. Tässä vaiheessa voi olla hyvä kertoa mös reissumme kissatuttavuuksista (siis ihan oikeista eläimistä). Hotellilla tosiaan pyöri kulkukissoja, joista kolme jäi todella mieliimme. Yksi kissa oli muita huomattavasti suurempi ja hyvin pilkkivä ja väsyneen oloinen. Tästä meille tuli välittömästi mieleen Steve "Kaappaus milloin missäkin" Seagal, yhdennäköisyys ja eleet olivat uskomattomia. Seuraavana vuorossa kissa, ketä sai ekoina päivinä hieman turpaansa, ja olikin myöhemmin poolilla teroittamassa kynsiään palmuun, ja tästä yhtälöstä olisi enää puuttunut Eye of the Tiger soimasta, joten siinähän oli ystävämme Rocky (myöhemmin saimme kuitenkin tietää että Rocky olikin tyttö ja agressiivisuus johtui siitä että se koitti vain suojella poikasiaan). Viimeisenä, muttei toisaankaan vähäisimpänä tapasimme viekas katseisen ja muutenkin erittäin ovelan oloisen kissan. Pelkästään viekkaasta katseesta huomasi yhtäläisyyksiä Chuch "Texas walker ranger" Norrisiin, joten siinäpä oli Chuck. Steven ja Chuck viettivät aikaa ruokasalissa kerjäämässä, ja välillä niiden kesken oli pientä kränää, mutta onneksemme emme joutuneet todistamaan kahden kivenkovan kaverin yhteenottoa... Jälki olisi ollut tuhoisaa...

                      Steven ja jälkkäripöydän antimia

Maanantaina lähdimme keskustaan basaareihin katsomaan tarjontaa. Minulla ja Jannella oli mielessä ostaa nahkavyö, sillä nahka on Turkissa kohtuu halpaa. Taas kerran turistit kävelivät hämyisissä basaareissa ja huutoja sateli perään. Jostain syystä porukkaamme luultiin ruotsalaiseksi, vaikka emme kävelleet edes käsi kädessä.... Lopulta löytyi paikka missä oli nahkaa vaikka muille jakaa ja vyötkin löydettiin. Janne osti oman nimikko vyönsä, mallia JL ja itse nappasin mukaani aidon Guccin. Taas kerran tinkaamisvaiheessa saatiin lähes puolet hinnasta tippumaan, vaikka myyjä kivenkovaa väittikin että laatu maksaa, ja että vöitä voi käyttää vaikka vetoköytenä. Tämän jälkeen matka jatkui eteenpäin, ja Juhon nähtyä Ed Hardyn vyö, alkoi pientä ihmistä haluttaa ostaa släpäreille kaveri. Jannen kanssa päädyimme ostamaan vaihtosoljet omiin vöihimme, ja Juho sai Ed Hardyn valkoisen puhuttelevan vyön itselleen. Ostosreissu oli taas päättynyt onnellisesti, ja lähdimme hyvin mielin kohti hotellia. Joskin bussille kävellessä erään kaupan ohi mentyä joku äijä koitti tarjota minulle jotain, ja tyynesti sanomatta mitään kävelin ohi, ja vastauksena tuli perään vaan kova huuto "He is not turist, he is a TERRORIST!". Liekö tappavan vakavalla naamalla, aurinkolaseilla ja wifebiitterillä ollut osuutta asiaan...

Ylempänä Juho ja Leather heaven, alempana koko Alanyan ehkä katu-uskottavimmat kaiffarit. East-Fuckin'-Westside 4eva! (lisäksi huomatkaa aito Guccin vyö!)

Loppupäivä kuluikin rannalla, ja koska meren rannassa oltiin, pitihän sitä ottaa muutamia dynaamisia Casino Royale -kuvia, kun raamikkaat suomalaiset urokset nousevat välimerestä.

Daniel Craig jää näiden kuvien rinnalla kyllä auttamattomasti kakkoseksi...

Viimeisenä vielä pieni fakta turkkilaisista miehistä. Kaikille tuntuu olevan tärkeää kertoa etenkin turisteille, että kuinka monta ulkomaalaista naista on saanut iskettyä lomakauden aikana. Hyvänä esimerkkinä hotellin läheisen ruokapaikan työntekijä, pitkätukkainen, tatuoitu ja pelottava mies. Viime vuonna oli kuulemma teettänyt 1000 käyntikorttia, joita sitten jakeli naisille. Ja oli kuulemma toiminut. Ja tänä vuonna oli jo kortit tilauksessa, että niitä odotellessa. Pari päivää tämän jälkeen Juhon kanssa santsit mukaan haettaessa, kortit olivat saapuneet. Taustalla hieno auringonlasku, reunassa posekuva äijästä ja toisella puolella nimi, puhelinnumero ja mailiosote. Ja vielä ihan kunnollisella laminoidulla pinnalla. Siinä vaiheessa pieni ihminen veti hieman hiljaiseksi.

Seuraavaksi vuorossa grillaantuneen lihan tuoksuinen loppureissu by Janne!